Kuten jo viime kirjoituksessa mainitsin, että Montylta taitaa ne pallit lähteä niin nyt kävi näin. Mietin pitkään ja hartaasti, varasin ajan ja senkin jälkeen vielä mietin. Syynähän ei siis ole se, että sen kanssa ei pärjäisi, vaan enemmänkin koen että Montyn elämä ehkä helpottuisi. Kovasti snautseri on narttujen hajujen perään, mutta kuitenkin aina ollut kuulolla. Lisäksi toivon että leikkaus toisi sille stressittömämpää elämää, koska Monty pehmeyden/ääniarkuuden vuoksi stressaa aika paljon. Voitteko uskoa, että kärpänen saa snautseripojan pelkäämään niin, että sitä pitää mennä piiloon makuuhuoneeseen ja rymistellä porttia keskellä yötä että isäntäväki heräisisi. Näin on tapahtunut useammankin kerran ja me jo aletaan tietää että jaa taasko on sisällä kärpänen ja käydään se litistämässä ja jatketaan unia. Alkujaan huvittavaa, mutta en kyllä enää tiedä. :) Monty on nyt siis toipilaana, vaikka eihän tuo kovin kipeä ole ollut kuin ekan illan. Silloinkin jo käytiin pikkulenkki kävelemässä. Sääli on jättää toinen kotiin aina kun Rommelin kanssa lähdetään aksaan. Ikkunasta näkyy vain tötteröpäinen koira. Onneksi huomenna saamme ottaa tötterön pois ja tassukin alkaa olla kunnossa niin jospa se snautseripoikakin ensi viikolla pääsisi hallille hommiin ja kevään aikana kisaamaan, kun nyt jää itsenäisyyspäivän kisat välistä.
Rommel on sitten saanut nauttia omasta ajasta. Viime viikolla Jokisen Silja kävi hieromassa Rommelin. Hieman oli jumia vasemmalla puolella selässä ja lonkan alueella. Säikähdin vähän kun ei lonkan alueella ole ennen ollut, että toivottavasti ei nyt ole mitään sen suurempaa. Mitenkään ei koira ole oireillut, mutta pitää vielä ottaa toinenkin käsittely tässä lähiaikoina. Olen koittanut itse hieroskella kerta viikkoon, mutta ei se varmaan ihan sama ole.
Lauantaina oli Jenna Caloenderin koulutus. Useat ovat häntä kehuneet ja voin sanoa että oli kyllä paras koulutus missä pitkiiin aikoihin olen ollut! Saatiin uusia vinkkejä niin ohjaukseenkin kuin radanlukuunkin. Opeteltiin japanilaista, mitä treeniryhmässä ollaan koitettu opetella, mutta aina minä sen koiran jonnekin kadotan. Nyt sitten sain siihen hyviä vinkkejä ja se tulee olemaan tämän talven operaatio: sisäistämme japanilaisen niin että voimme sitä kisoissakin käyttää. Rommel sai kehuja etenevästä käppänästä! Minä olen kyllä siitä pikku-ukosta niin ylpeä. Täytyy koittaa nauttia joka hetkestä sen kanssa kun tosiasia on että se täyttää ensi vuonna kahdeksan ja ne parhaat kisavuodet on tässä ja nyt. Ollaan sillä tasolla, että nyt vain hiotaan ja pidetään yllä kuntoamme ja voimme käydä kisoissa jos siltä tuntuu. Kovasti haluaisin toisen miniaksakoiran tähän rinnalle, mutta mieheni täytyisi ensin saada puhuttua ympäri että kolme koiraa menee siinä missä kaksikin. Mutta kyllä siihen useampi vuosi vielä menee, koska toista samanlaista käppänää ei ole kyllä olemassa. Niin sitä toiseksi parasta joutuu ehkä vielä etsimään.
Tässä vielä koulutusrata:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti